Ennakkoluuloista

Kun aloitin tämän postauksen kirjoittamista, rasisminvastainen viikko lähestyi. Nyt rasisminvastaisesta viikosta on jo melkein viikko. Kiirettä on piisannut, töiden, opiskelun ja muun touhun merkeissä. Se mitä olin aikeissa kirjoittaa, on kuitenkin ajankohtainen aihe myös kaikkina niinä muinakin viikkoina, ei vain nimellisesti rasisminvastaisina.

Eduskuntavaalit lähestyvät myös - ja taas on hyvä aika nostaa esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet. Sanomattakin on selvää, että tässä perheessä ääni menee edustajalle, joka kokee asian tärkeäksi eikä ole vastustajien joukoissa huutamassa kuinka väärin on rakastaa samaa sukupuolta ja vielä enemmän väärin toivoa ja tavoitella yhteistä perhettä rakastamansa ihmisen kanssa. 

Itse en voi sanoa joutuneeni kokemaan rasismia tai loukkaavaa toimintaa sen vuoksi mitä olen. Lukuunottamatta yhtä hyvää (tai hyväksi luultua) ystävääni, joka vuosia sitten ilmoitti aika suoraan ja aika yllättäen, ettei homous olekaan (enää) oikein jees. Tai ettei ainakaan halua enää kuulla mitään siihen liittyvää. No. Viime aikoina kuitenkin olen huomannut, että vaikka tosi moni ei näe mitenkään ongelmallisena tai ihmeellisenä, että olen naimisissa naisen kanssa, silti taustalla saattaa piillä ennakkoluuloja. Ennakkoluuloja, jotka ei nouse esiin niinkään meidän suhteessa, vaan siinä tapauksessa, jos ne koskettaakin lähemmin vaikkapa lähisukulaista. 

Jokunen viikko sitten olin työkavereideni kanssa lounaalla. Yhden työkaverini tytär elää suhteessa naisen kanssa. Olemme tästä keskustelleet ja olen jotenkin kuvitellut asian olevan hänelle aivan ok. Sitten ihan yhtäkkiä, puheen siirtyessä lapsiin, työkaverini sanoi toivovansa tyttärensä löytävän vielä joskus miehen, koska tämä on aina halunnut perustaa perheen ja saada lapsia. Siis mitä? Minä istun samassa pöydässä ja tämä työkaveri myös tietää meidän toiveista ja yrityksistä perustaa perhe. Ja siitä, että sen pitäisi olla selvää että on se meillekin mahdollista. Haastavampaa ja usein kallimpaa toki, mutta mahdollista. Minä tietysti en ole se paras esimerkki kuinka onnistua nopeasti ja kivuttomasti, mutta myös meillä on kaikki mahdollisuudet onnistua. Onneksi saimme keskusteltua asian halki vielä kahdestaan lounaan jälkeen, ja ymmärsin, että kyse oli paljon vain siitä, ettei työkaverillani ollut tarpeeksi tietoa kuinka kaikki (hoidot, adoptio yms.) toimii ja mikä on mahdollista, mikä ei. 

Tämä sai kuitenkin miettimään, että vaikkei rasismia varsinaisesti olisi, ennakkoluuloja ja -ajatuksia on varmasti sitäkin enemmän. Ja aina välillä vastaaviin tilanteisiin törmää itsekin. Moni nyökkäilee ja on näennäisesti sujut asioiden kanssa, mutta eivät silti välttämättä kuitenkaan ymmärrä. 

Ja tähän tarvitsemme tietoutta. Rehellisyyttä. Asioista puhumista. Ja rohkeita henkilöitä niin normaalielämässä kuin julkisuudessakin, osoittamaan että tämä kaikki on ihan normaalia. Ja mahdollista. Valitettavasti kahden miehen välillä perheen perustaminen on vielä äärimmäisen paljon haastellisempaa. Toivottavasti tulevaisuudessa heillekin helpompaa. Mahdollista. Kaikki me ollaan arvokkaita juuri sellaisina kuin olemme. Kaikilla meillä tulee olla oikeus unelmoida - ja saavuttaa unelmamme todeksi. 

Hyvää viikonloppua!

P.S. Kirjoitettu 28.3, toisin kuin viestissä lukee. :)