maanantai 18. tammikuuta 2016

Mä en halua olla viimeinen

Läheinen ystäväni on juuri plussannut. Raskaus on ollut toivottu ja yhtä kauan yrityksissä kuin meilläkin. Se antaa hirveästi toivoa - ja oikeasti olen tosi onnellinen hänen puolestaan! Sitä pystyy olemaan niin eri tavoin onnellinen ihmisten puolesta, jotka ovat joutuneet jo kauan odottamaan.

Silti tulee myös vatsaan se möykky. Taas joku muu onnistui, joku muu kuin minä. Taas joku otti seuraavan vuoronumeron ja itse jäin nuolemaan näppejäni tyhjän lippumasiinan luo.

Taas menetin yhden tärkeän vertaistukihenkilön, sellaisen, jota muistella ja jonka kanssa itkeä kun tää taival tuntuu tosi pahalta. Aiemmin on voinut miettiä itsesäälin hetkellä: "Ei heilläkään ole vielä onnistanut". Yhteinen raskauden odotus muuttuu toisen vauvan odotukseksi. Ja niin sen pitääkin mennä, siihen vauvanodotusryhmään haluan itsekin pian kuulua!

"Anxiety is an enemy pregnancy." Koetan sen taas muistaa ja antaa elämän mennä sillä tahdilla, kun se meille on määrätty. Meidänkin aika koettaa vielä!

Tätä kaikkea ei mitenkään helpota se, että olen luonteeltani hyvin kilpailuhenkinen. Tuntuu siltä, että mitä enemmän porukka mut ohittaa, sitä viimeisemmäksi hiihtokilvassa jään. Vihaan hävitä. Vaikka tätä asiaahan ei voi mitenkään ottaa kilpailuna. Ei mitenkään. Tässä taistelussa ei ole kyse siitä kenellä on parhaat sukset tai paras tekniikka (no, toki niistäkin on hyötyä), vaan kyse on siitä kenen aika on onnistua. Uskon, että kaikelle löytyy loppuviimein joku tarkoitus ja että "vasta jälkeenpäin ymmärtää miksi". Toisinaan ehkä vasta pitkänkin ajan jälkeen.

Silti.

Mä en halua olla viimeinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti