Pitkästä aikaa.
Halusin tulla toivottamaan kaunista, rauhallista, onnellista joulua kaikille!
Tämä joulu on meille aivan erityinen. Joulun ihme kasvaa tänä vuonna sisälläni.
Torstaina kävimme varhaisultrassa, jossa pienen sydän sykki vahvana. Paras joululahja!
Ihmeitä tapahtuu.
Nyt vain kaikki peukut ja varpaat pystyssä että pikkuinen on sisukas ja pysyy matkassa mukana.
Mestaripiirros, me odotamme sinua jo kovin!
Anni + Pieni (7+0/7+1)
lauantai 24. joulukuuta 2016
tiistai 31. toukokuuta 2016
Luopumisen haikeus ja kiitos!
Täällä blogimaailmassa on jyllännyt taas uusi plussa-aalto. Raskauksia satelee joka suunnasta. Onnea kaikille raskautuneille tasapuolisesti! Pääsimmekö me tähän aaltoon? Emme valitettavasti päässeet. Elämme yrityskiertoa nro 22 (kun vain ne kierrot, joissa on ollut yritystä, lasketaan). Ajallisesti olemme odottaneet omaa vuoroamme pian 2,5 vuotta.
Elämässä on kuitenkin tapahtunut paljon muuta hyvää! Puolisoni vakava sairaus nukkuu ja juuri nyt kaikki on sen osalta niin hyvin kuin toivoa voi. Olen myös vaihtanut työtehtäviäni ja olen äärimmäisen onnellinen uudessa työssäni. Tuntuu kuin valtava taakka olisi nostettu harteilta ja nyt ei koko ajan päällimmäisenä ajatuksena ole vauvavauvavauva. Onhan se siellä, mutta juuri nyt ei ole tulenpalava kiire mihinkään. On suuri haave siitä, että meidän perheenperustamisunelma pian toteutuu. Mutta on myös justnythyvä juuri näin.
Silti se hyvänolonkupla helposti puhkeaa, kun katse siirtyy takaisin vauvanhuuruiseen maailmaan. Todellisuus iskee, että me ollaan vielä tässä - eikä meillä ole minkään valtakunnan takeita siitä milloin on meidän aika. Todennäköisyyslaskennan olen lopettanut jo aikaa sitten. Meillä piti olla priimavärkit lapsen"tekoon". Silti usea jolla lähtökohta on ollut huono, on ponnistanut samantien raskauteen, me ei. Kemiallisesta raskaudesta on kulunut vuosi, eikä uutta raskautta ole näkynyt. Vaikka prosentit ovat sen puolella, että kroppa on nyt ymmärtänyt raskautumisen salan ja raskautuu pian uudelleen.
Olen suhteellisen huono luopumaan asioista. Vähän niin kuin vanhat vaatteet ja ylimääräinen kaapin perällä kasautunut tavara, myös kaikesta mieltä tarpeettomasti kuormittavasta tulisi pyrkiä pääsemään eroon. Tämä blogi oli ennen paikka, johon tulin riemulla katsomaan muiden vauvakuulumisia ja odottamisen riemua. Nyt lähes jokainen käyntikerta kiristää kurkkua ja tuntuu poltteena silmissä. Se ei taida olla kuitenkaan tarkoituksenmukaista ja järkevää. Olen huomannut, että mitä vähemmän kiinnitän huomiotani muiden raskauksiin ja on onnistumisiin, sitä enemmän pystyn nauttimaan täysillä muusta elämästä. Panikoitumatta siitä, että kaiken järjen mukaan meidänkin olisi pitänyt jo onnistua. Luottamaan, että ennen pitkää meidänkin aika tulee. On se sitten "luomuna" koti-insseillä tai koeputkihoidoilla klinikalla.
Haluan vauvaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta haluan myös muuta.
Siksi olen päättänyt lopettaa tämän blogin kirjoittamisen ja ainakin toistaiseksi vauvablogien seuraamisen. On osattava luopua vanhasta, jotta voi saada jotain uutta. Haluan kääntää uuden lehden, istua ja ihmetellä sitä lehteä ja jutella sille hetken ihan muista asioista. Haluan antaa lapsellemme mahdollisuuden tulla juuri sitten kun sen aika on. Haluan elää tässä ja nyt.
Pirkko Saision sanoin: "On avattava ovia, on suljettava niitä. On muistettava hengittää".
Jos (ja uskon vahvasti kun) joskus vielä raskaudun, saattanen palata. Tai olla palaamatta. Aika näyttää. :)
Kiitos kaikille lukijoille kanssamatkustamisesta. Ja hyvää kesää!
Erityisen suuret tsempit ja halaukset kaikille niille, jotka ovat vielä plussanmetsästysmatkalla ja jotka ovat kauan odottaneet. Toteutukoon meidän kaikkien toiveet ja haaveet! <3
Elämässä on kuitenkin tapahtunut paljon muuta hyvää! Puolisoni vakava sairaus nukkuu ja juuri nyt kaikki on sen osalta niin hyvin kuin toivoa voi. Olen myös vaihtanut työtehtäviäni ja olen äärimmäisen onnellinen uudessa työssäni. Tuntuu kuin valtava taakka olisi nostettu harteilta ja nyt ei koko ajan päällimmäisenä ajatuksena ole vauvavauvavauva. Onhan se siellä, mutta juuri nyt ei ole tulenpalava kiire mihinkään. On suuri haave siitä, että meidän perheenperustamisunelma pian toteutuu. Mutta on myös justnythyvä juuri näin.
Silti se hyvänolonkupla helposti puhkeaa, kun katse siirtyy takaisin vauvanhuuruiseen maailmaan. Todellisuus iskee, että me ollaan vielä tässä - eikä meillä ole minkään valtakunnan takeita siitä milloin on meidän aika. Todennäköisyyslaskennan olen lopettanut jo aikaa sitten. Meillä piti olla priimavärkit lapsen"tekoon". Silti usea jolla lähtökohta on ollut huono, on ponnistanut samantien raskauteen, me ei. Kemiallisesta raskaudesta on kulunut vuosi, eikä uutta raskautta ole näkynyt. Vaikka prosentit ovat sen puolella, että kroppa on nyt ymmärtänyt raskautumisen salan ja raskautuu pian uudelleen.
Olen suhteellisen huono luopumaan asioista. Vähän niin kuin vanhat vaatteet ja ylimääräinen kaapin perällä kasautunut tavara, myös kaikesta mieltä tarpeettomasti kuormittavasta tulisi pyrkiä pääsemään eroon. Tämä blogi oli ennen paikka, johon tulin riemulla katsomaan muiden vauvakuulumisia ja odottamisen riemua. Nyt lähes jokainen käyntikerta kiristää kurkkua ja tuntuu poltteena silmissä. Se ei taida olla kuitenkaan tarkoituksenmukaista ja järkevää. Olen huomannut, että mitä vähemmän kiinnitän huomiotani muiden raskauksiin ja on onnistumisiin, sitä enemmän pystyn nauttimaan täysillä muusta elämästä. Panikoitumatta siitä, että kaiken järjen mukaan meidänkin olisi pitänyt jo onnistua. Luottamaan, että ennen pitkää meidänkin aika tulee. On se sitten "luomuna" koti-insseillä tai koeputkihoidoilla klinikalla.
Haluan vauvaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta haluan myös muuta.
Siksi olen päättänyt lopettaa tämän blogin kirjoittamisen ja ainakin toistaiseksi vauvablogien seuraamisen. On osattava luopua vanhasta, jotta voi saada jotain uutta. Haluan kääntää uuden lehden, istua ja ihmetellä sitä lehteä ja jutella sille hetken ihan muista asioista. Haluan antaa lapsellemme mahdollisuuden tulla juuri sitten kun sen aika on. Haluan elää tässä ja nyt.
Pirkko Saision sanoin: "On avattava ovia, on suljettava niitä. On muistettava hengittää".
Jos (ja uskon vahvasti kun) joskus vielä raskaudun, saattanen palata. Tai olla palaamatta. Aika näyttää. :)
Kiitos kaikille lukijoille kanssamatkustamisesta. Ja hyvää kesää!
Erityisen suuret tsempit ja halaukset kaikille niille, jotka ovat vielä plussanmetsästysmatkalla ja jotka ovat kauan odottaneet. Toteutukoon meidän kaikkien toiveet ja haaveet! <3
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
Että mitähän **ttua
Kyllä on tullut raskausuutisia taas ihan joka tuutista.
Ja parastahan tietysti on kun ne tulee sillein aivan täysin puskista, juuri ennen tärkeetä työpalaveria.
Jotenkin sitä yhä miettii, että vauvaa "tehdään" sitten kun on ainakin kihlasormus sormessa, joten ennen sitä ei tarvitse stressata vauvauutisten kuulemista. Ja pah! No eihän se niin mene, ei tietenkään. Mutta välillä mieli luulee niin. Ja sitten se iskee - kuin kirkkaalta taivaalta.
Tämä on tätä tunteiden vuoristorataa. Kyseinen tilanne tapahtui maanantaina iltapäivällä, juuri kun olin aamupäivällä ajatellut että "Kaikki on hyvin. Muutkin joutuvat odottamaan. Meillä ei ole mikään kiire, meillä ei ole hätää". Ja pam! Kolme sanaa muuttaa kaiken. "Mä oon raskaana".
Pahin järkytys on taas jo laantunut ja jaksan jo optimisesti uskoa että meidänkin vuoro tulee vielä.
Mutta alkuviikon järkytyksen kunniaksi, päätin uudelleen sanoittaa Sannin paljon puhutun uuden biisin. Tältä lapsettomuus tuntuu. Sen verran häveliäs olen, että laitan sinne vähän **-merkkejä mukaan. ;) Kuulostaako kenestäkään muusta tutulta? Edes niinä pahimpina hetkinä kun kaikki muut raskautuu ja itse saat elämän lottoarvonnassa taas jälleen kerran sen yksiviivaisen pissatikun?
"En haluu masentaa sua,
tai olla huonoo kaverii.
Mutta saisko kotona ees
lukee rauhassa Hesarii?
Taas joku kertoo ett' on poikki,
luulen, raskaudesta.
Itse haaveilen taas, äitiyspakkauksesta.
Älä kerro mulle pliis,
oot säkin raskaana siis.
Anna hetki tottuu sun uutisiis.
Ett mitähän **ttua.
Mulla alkaa huumori loppua.
Kiva et on kavereita,
mut miks kaikk' on raskaana.
Että mitähän **ttua.
Kohta alkaa happi loppua.
Sieltä sun täältä, kuulen raskausjuttuja.
Että mitähän **ttua mulla alkaa huumori loppua (loppua, loppua).
En haluis olla tällainen,
ei se oo multa pois.
Mut joskus ahdistaa niin,
onnen meillekin jo sois.
Ja kun koettaa elää vaan
ja pelaa vähän sulista.
Aina tulee uus ylläri,
ku Kinder-munista.
Älä kerro mulle pliis,
oot säkin raskaana siis.
Anna hetki tottuu sun uutisiis.
Ja mä mietin että mitähän **ttua.
Mulla alkaa huumori loppua.
Kiva et on kavereita,
mut miks kaikk' on raskaana.
Että mitähän **ttua.
Kohta alkaa happi loppua.
Sieltä sun täältä, kuulen raskausjuttuja.
Että mitähän **ttua mulla alkaa huumori loppua (loppua, loppua).
Ei se oo multa pois, mielessäni pyydän anteeksi.
Et ylireagoin, ei mulla hätää oo
- ja sitten tulee uus kaveri...
Että mitähän **ttua.
Mulla alkaa huumori loppua.
Kiva et on kavereita,
mut miks kaikk' on raskaana.
Että mitähän **ttua.
Kohta alkaa happi loppua.
Sieltä sun täältä, kuulen raskausjuttuja.
Että mitähän **ttua mulla alkaa huumori loppua (loppua, loppua).
Kiva et on kavereita, kiva et on kavereita."
(Aito ja alkuperäinen, pettämisestä kertova biisi löytyy täältä:
https://www.youtube.com/watch?v=EU7PsWbmN3k)
Ja parastahan tietysti on kun ne tulee sillein aivan täysin puskista, juuri ennen tärkeetä työpalaveria.
Jotenkin sitä yhä miettii, että vauvaa "tehdään" sitten kun on ainakin kihlasormus sormessa, joten ennen sitä ei tarvitse stressata vauvauutisten kuulemista. Ja pah! No eihän se niin mene, ei tietenkään. Mutta välillä mieli luulee niin. Ja sitten se iskee - kuin kirkkaalta taivaalta.
Tämä on tätä tunteiden vuoristorataa. Kyseinen tilanne tapahtui maanantaina iltapäivällä, juuri kun olin aamupäivällä ajatellut että "Kaikki on hyvin. Muutkin joutuvat odottamaan. Meillä ei ole mikään kiire, meillä ei ole hätää". Ja pam! Kolme sanaa muuttaa kaiken. "Mä oon raskaana".
Pahin järkytys on taas jo laantunut ja jaksan jo optimisesti uskoa että meidänkin vuoro tulee vielä.
Mutta alkuviikon järkytyksen kunniaksi, päätin uudelleen sanoittaa Sannin paljon puhutun uuden biisin. Tältä lapsettomuus tuntuu. Sen verran häveliäs olen, että laitan sinne vähän **-merkkejä mukaan. ;) Kuulostaako kenestäkään muusta tutulta? Edes niinä pahimpina hetkinä kun kaikki muut raskautuu ja itse saat elämän lottoarvonnassa taas jälleen kerran sen yksiviivaisen pissatikun?
"En haluu masentaa sua,
tai olla huonoo kaverii.
Mutta saisko kotona ees
lukee rauhassa Hesarii?
Taas joku kertoo ett' on poikki,
luulen, raskaudesta.
Itse haaveilen taas, äitiyspakkauksesta.
Älä kerro mulle pliis,
oot säkin raskaana siis.
Anna hetki tottuu sun uutisiis.
Ett mitähän **ttua.
Mulla alkaa huumori loppua.
Kiva et on kavereita,
mut miks kaikk' on raskaana.
Että mitähän **ttua.
Kohta alkaa happi loppua.
Sieltä sun täältä, kuulen raskausjuttuja.
Että mitähän **ttua mulla alkaa huumori loppua (loppua, loppua).
En haluis olla tällainen,
ei se oo multa pois.
Mut joskus ahdistaa niin,
onnen meillekin jo sois.
Ja kun koettaa elää vaan
ja pelaa vähän sulista.
Aina tulee uus ylläri,
ku Kinder-munista.
Älä kerro mulle pliis,
oot säkin raskaana siis.
Anna hetki tottuu sun uutisiis.
Mulla alkaa huumori loppua.
Kiva et on kavereita,
mut miks kaikk' on raskaana.
Että mitähän **ttua.
Kohta alkaa happi loppua.
Sieltä sun täältä, kuulen raskausjuttuja.
Että mitähän **ttua mulla alkaa huumori loppua (loppua, loppua).
Ei se oo multa pois, mielessäni pyydän anteeksi.
Et ylireagoin, ei mulla hätää oo
- ja sitten tulee uus kaveri...
Että mitähän **ttua.
Mulla alkaa huumori loppua.
Kiva et on kavereita,
mut miks kaikk' on raskaana.
Että mitähän **ttua.
Kohta alkaa happi loppua.
Sieltä sun täältä, kuulen raskausjuttuja.
Että mitähän **ttua mulla alkaa huumori loppua (loppua, loppua).
Kiva et on kavereita, kiva et on kavereita."
(Aito ja alkuperäinen, pettämisestä kertova biisi löytyy täältä:
https://www.youtube.com/watch?v=EU7PsWbmN3k)
sunnuntai 14. helmikuuta 2016
Tänään.
Tänään olisi ollut laskettu aikamme, mikäli kesäkuinen raskaus ei olisi päättynyt heti alkuunsa. Toistaiseksi ainut plussa tikussamme.
Jännä, miten aika menee. Tuntuu kuin se olisi ollut vasta ihan äsken, toisaalta siitä on jo ikuisuus.
Tänään voisin olla pienen, kauniin ihmisen äiti tai olla ainakin hirmuisen ison vatsan onnellinen silittäjä.
Toivottavasti tämä vuosi tuo uuden mahdollisuuden ja uuden, onnistuneen, raskauden.
Hyvää ja sydämellistä ystävänpäivää!
tiistai 2. helmikuuta 2016
Kun tietoa on liikaa
Puhuin eilen tämän juuri raskautuneen ystäväni kanssa. Hän sanoi että tiedän näistä raskausasioista aivan liikaa ja se voi myös olla haittana meidän onnistumiselle.
Ja tottahan se on. Tuntuu että voisin kirjoittaa väitöskirjan kaikesta naisen kuukautiskiertoon, ovulaatioon, luteaalivaiheeseen, kpdpo-ymsymsyms. liittyen. Ilman päivääkään gynekologian opintoja. Kun joku raskautuu, osaan heti sanoa, että esim. pieni vuoto on täysin normaalia, jopa suotavaa, viikko ovulaation jälkeen, kertoa että ovulaatiotesti voi näyttää hyvin aikaisessa vaiheessakin raskauden, luetella ulkoa kaikki tyypillisimmät raskausoireet (ja tietysti mainita että myös täysi oireettomuus on johtanut monella toivottuun lopputulokseen), kertoa alkion hedelmöittymisestä, kiinnittymisestä ja paljon paljon muuta. Voin luetella yksityiskohtaisesti miten mikäkin hoito tehdään niille, jotka miettivät hoitoihin hakeutumista (vaikka omalla kohdallamme käytännön kokemusta koeputkihoidoista ei ainakaan vielä olekaan).
Ja kyllä. Tieto lisää tuskaa. Sitä on jotenkin niin "kirjaviisas" kaiken suhteen, että olettaakin jollain tapaa kaiken menevän aina oppikirjan mukaisesti. Jos jokin jää omassa kierrossa tapahtumatta, miettii että tää oli tässä. Tai jos tapahtuu, toiveet on hyvinhyvin korkealla.
Tässä kierrossa olo on tuntunut tosi varmalta. (Yleensä osaan sanoa viikon kuluttua oviksesta onko nega tulossa.) Puolen välin tietämillä olen ensimmäistä kertaa tuntenut jo silloin kuukautiskipumaista jomottelua (takuuvarma kiinnittyminen) ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni jonkinasteisia repäisykipuja ennen ja jälkeen puolivälin (toinen takuuvarma kiinnittyminen). Ja jotenkin fiilis on ollut positiivinen. On ollut "se tunne". Tähän aamuun saakka olen ollut hyvin toiveikas.
Kuitenkin.
Eletään dpo 11 -päivää ja raskaustesti on (yhä) nega ja mikä pahinta, myös ovulaatiotesti on täysin nega. Tavoilleni ei-uskollisena olen testannut joka päivä (r-testillä) jo dpo 8:sta lähtien. Tiedän, kiertoni pitäisi päättyä (jos on päättyäkseen) vasta perjantaina, raskaustesti voi olla liian aikainen. Mutta ovulaatiotestin negaan en usko, mikäli raskaus olisi alkanut. Tiedän, että joillain r-testi (ja ehkä myös o-testi) näyttää plussaa vasta kun kuukautiset ovat reippaasti myöhässä. Joillakin raskaus ei näy ovulaatiotesteissä ollenkaan. Mutta myös monella raskaus näkyy testeissä jo useita päiviä aiemmin, sekä ovulaatio- että raskausmalleissa. Tämä ovulaationega ei istu oppikirjatietouteeni ei sitten yhtään, joten enää en jaksa uskoa myöhäisen plussan ihmeeseen. Vaikka ihan inasen vielä haluaisin.
Kirjaviisauteeni ei tosin sovi myöskään yhtään se, että olen jo kerran kemiallisesti (tai alkuraskaudellisesti) luonnonkierrossa raskautunut ja kuitenkaan uusi raskaus ei vieläkään ole alkanut. Tämän olisin olettanut olleen toisin.
Kun tälle tiedon tielle on lähtenyt, pääseekö siitä vielä jotenkin eroon?
Ihanaa olisi tietää ihan vähän vähemmän. :)
Ja tottahan se on. Tuntuu että voisin kirjoittaa väitöskirjan kaikesta naisen kuukautiskiertoon, ovulaatioon, luteaalivaiheeseen, kpdpo-ymsymsyms. liittyen. Ilman päivääkään gynekologian opintoja. Kun joku raskautuu, osaan heti sanoa, että esim. pieni vuoto on täysin normaalia, jopa suotavaa, viikko ovulaation jälkeen, kertoa että ovulaatiotesti voi näyttää hyvin aikaisessa vaiheessakin raskauden, luetella ulkoa kaikki tyypillisimmät raskausoireet (ja tietysti mainita että myös täysi oireettomuus on johtanut monella toivottuun lopputulokseen), kertoa alkion hedelmöittymisestä, kiinnittymisestä ja paljon paljon muuta. Voin luetella yksityiskohtaisesti miten mikäkin hoito tehdään niille, jotka miettivät hoitoihin hakeutumista (vaikka omalla kohdallamme käytännön kokemusta koeputkihoidoista ei ainakaan vielä olekaan).
Ja kyllä. Tieto lisää tuskaa. Sitä on jotenkin niin "kirjaviisas" kaiken suhteen, että olettaakin jollain tapaa kaiken menevän aina oppikirjan mukaisesti. Jos jokin jää omassa kierrossa tapahtumatta, miettii että tää oli tässä. Tai jos tapahtuu, toiveet on hyvinhyvin korkealla.
Tässä kierrossa olo on tuntunut tosi varmalta. (Yleensä osaan sanoa viikon kuluttua oviksesta onko nega tulossa.) Puolen välin tietämillä olen ensimmäistä kertaa tuntenut jo silloin kuukautiskipumaista jomottelua (takuuvarma kiinnittyminen) ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni jonkinasteisia repäisykipuja ennen ja jälkeen puolivälin (toinen takuuvarma kiinnittyminen). Ja jotenkin fiilis on ollut positiivinen. On ollut "se tunne". Tähän aamuun saakka olen ollut hyvin toiveikas.
Kuitenkin.
Eletään dpo 11 -päivää ja raskaustesti on (yhä) nega ja mikä pahinta, myös ovulaatiotesti on täysin nega. Tavoilleni ei-uskollisena olen testannut joka päivä (r-testillä) jo dpo 8:sta lähtien. Tiedän, kiertoni pitäisi päättyä (jos on päättyäkseen) vasta perjantaina, raskaustesti voi olla liian aikainen. Mutta ovulaatiotestin negaan en usko, mikäli raskaus olisi alkanut. Tiedän, että joillain r-testi (ja ehkä myös o-testi) näyttää plussaa vasta kun kuukautiset ovat reippaasti myöhässä. Joillakin raskaus ei näy ovulaatiotesteissä ollenkaan. Mutta myös monella raskaus näkyy testeissä jo useita päiviä aiemmin, sekä ovulaatio- että raskausmalleissa. Tämä ovulaationega ei istu oppikirjatietouteeni ei sitten yhtään, joten enää en jaksa uskoa myöhäisen plussan ihmeeseen. Vaikka ihan inasen vielä haluaisin.
Kirjaviisauteeni ei tosin sovi myöskään yhtään se, että olen jo kerran kemiallisesti (tai alkuraskaudellisesti) luonnonkierrossa raskautunut ja kuitenkaan uusi raskaus ei vieläkään ole alkanut. Tämän olisin olettanut olleen toisin.
Kun tälle tiedon tielle on lähtenyt, pääseekö siitä vielä jotenkin eroon?
Ihanaa olisi tietää ihan vähän vähemmän. :)
torstai 21. tammikuuta 2016
Otan koko show'n
Uuden ovulaation kynnyksellä kaikki tuntuu taas valoisalta ja toiveikkaalta. Mikä vaan on mahdollista. Ihan mikä vaan.
koko paketin
mitä siihen kuulukin.
Meillä on uusi mahdollisuus.
Meillä on toivoa.
Mihin ilman sitä joutuisikaan?
Hymyilyttää.
Ja PMMP:n kertsi soi päässä:
"Otan koko show’n
oli mitä vaankoko paketin
mitä siihen kuulukin.
Ja silti otan koko show’n
täyden laidallisen
käy miten käy
sen koko paketin
Ainakin jotain yritin".
maanantai 18. tammikuuta 2016
Mä en halua olla viimeinen
Läheinen ystäväni on juuri plussannut. Raskaus on ollut toivottu ja yhtä kauan yrityksissä kuin meilläkin. Se antaa hirveästi toivoa - ja oikeasti olen tosi onnellinen hänen puolestaan! Sitä pystyy olemaan niin eri tavoin onnellinen ihmisten puolesta, jotka ovat joutuneet jo kauan odottamaan.
Silti tulee myös vatsaan se möykky. Taas joku muu onnistui, joku muu kuin minä. Taas joku otti seuraavan vuoronumeron ja itse jäin nuolemaan näppejäni tyhjän lippumasiinan luo.
Taas menetin yhden tärkeän vertaistukihenkilön, sellaisen, jota muistella ja jonka kanssa itkeä kun tää taival tuntuu tosi pahalta. Aiemmin on voinut miettiä itsesäälin hetkellä: "Ei heilläkään ole vielä onnistanut". Yhteinen raskauden odotus muuttuu toisen vauvan odotukseksi. Ja niin sen pitääkin mennä, siihen vauvanodotusryhmään haluan itsekin pian kuulua!
"Anxiety is an enemy pregnancy." Koetan sen taas muistaa ja antaa elämän mennä sillä tahdilla, kun se meille on määrätty. Meidänkin aika koettaa vielä!
Tätä kaikkea ei mitenkään helpota se, että olen luonteeltani hyvin kilpailuhenkinen. Tuntuu siltä, että mitä enemmän porukka mut ohittaa, sitä viimeisemmäksi hiihtokilvassa jään. Vihaan hävitä. Vaikka tätä asiaahan ei voi mitenkään ottaa kilpailuna. Ei mitenkään. Tässä taistelussa ei ole kyse siitä kenellä on parhaat sukset tai paras tekniikka (no, toki niistäkin on hyötyä), vaan kyse on siitä kenen aika on onnistua. Uskon, että kaikelle löytyy loppuviimein joku tarkoitus ja että "vasta jälkeenpäin ymmärtää miksi". Toisinaan ehkä vasta pitkänkin ajan jälkeen.
Silti.
Mä en halua olla viimeinen.
Silti tulee myös vatsaan se möykky. Taas joku muu onnistui, joku muu kuin minä. Taas joku otti seuraavan vuoronumeron ja itse jäin nuolemaan näppejäni tyhjän lippumasiinan luo.
Taas menetin yhden tärkeän vertaistukihenkilön, sellaisen, jota muistella ja jonka kanssa itkeä kun tää taival tuntuu tosi pahalta. Aiemmin on voinut miettiä itsesäälin hetkellä: "Ei heilläkään ole vielä onnistanut". Yhteinen raskauden odotus muuttuu toisen vauvan odotukseksi. Ja niin sen pitääkin mennä, siihen vauvanodotusryhmään haluan itsekin pian kuulua!
"Anxiety is an enemy pregnancy." Koetan sen taas muistaa ja antaa elämän mennä sillä tahdilla, kun se meille on määrätty. Meidänkin aika koettaa vielä!
Tätä kaikkea ei mitenkään helpota se, että olen luonteeltani hyvin kilpailuhenkinen. Tuntuu siltä, että mitä enemmän porukka mut ohittaa, sitä viimeisemmäksi hiihtokilvassa jään. Vihaan hävitä. Vaikka tätä asiaahan ei voi mitenkään ottaa kilpailuna. Ei mitenkään. Tässä taistelussa ei ole kyse siitä kenellä on parhaat sukset tai paras tekniikka (no, toki niistäkin on hyötyä), vaan kyse on siitä kenen aika on onnistua. Uskon, että kaikelle löytyy loppuviimein joku tarkoitus ja että "vasta jälkeenpäin ymmärtää miksi". Toisinaan ehkä vasta pitkänkin ajan jälkeen.
Silti.
Mä en halua olla viimeinen.
keskiviikko 13. tammikuuta 2016
"Anxiety is an enemy to pregnancy"
"Kärsimättömyys on raskauden vihollinen". Tämän kertoi tämän hetken yksi lempisarjoistani, Downton Abbey, jossa menen vasta neljännessä tuotantokaudessa. Tämä lainaus on kolmannelta kaudelta, lääkärin lausumana, kun raskaus ei onnistunutkaan niin pian kuin oli toivottu.
Sanat porautuivat jokseenkin syvälle. Sinänsä tuossa lauseessa ei ole mitään uutta tai ennenkuulumatonta, mutta jotenkin se iski siinä hetkessä suurella voimalla. Kärsimättömyys ja raskaus eivät kulje käsi kädessä.
Tähän liittyy paljon se, että elämässä täytyy olla muutakin kuin raskauden tavoittelu. Olen valehtelematta odottanut viimeiset pari vuotta äitiyslomaa kuin kuuta nousevaa. Ajatus siitä, että saatan olla pian raskaana, on estänyt tekemästä asioita, estänyt osin suunnittelemasta muuta tulevaa. Se on pitänyt jokseenkin paikoillaan, vaikkakin muutoksia on tapahtunut hieman toisen yritysvuoden kohdalla ekaan verrattuna.
Kärsimättömyys saa kropan yliaktiivisesti keskittymään vain johonkin tiettyyn asiaan. Kaikki ajatukset on raskaudessa ja lapsenteossa. Ja totta usein on, että mitä kauemmin yrittää raskautua, sitä enemmän asiaa miettii. Onko vika ruokavaliossa, liikuntatottumuksissa, lihasjäykkyydessä, kehon tulehdustilassa, työstressissä, munasoluissa vai jossain missä lie muussa. Itsekin olen jo ehtinyt tehdä vaikka mitä kokeiluja, jotta hedelmällisyys paranisi.
Jos jotain olen oppinut, niin sen, että muutakin elämää on oltava. Vaikka myönnän kyllä, vielä kahden vuoden jälkeenkin joka ikinen kierto sitä muistaa jokaisen kp:n ja rekisteröi jokaisen "oireen". Mutta enää en jätä asioita tekemättä tai suunnittelematta, koska "pian olen äitiyslomalla". Suunnittelen. Toteutan. Pidän silmät auki uusille työhaasteille. Suunnittelen lisäopintoja. Aivan kuin tässä ei oltaisi mitään raskautta yrittämässäkään. Ja yhtään ei haittaa, jos työ- tai opiskelusuunnitelmat menevät myttyyn raskauden takia. Ei yhtään! Mutta jos tässä pitääkin odottaa vielä kauan, en ole ainakaan lakannut elämästä tässä välissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)